Voi itku.

Itkettää.

Tyhjät huoneet, pakatut matkalaukut ja ostetut eväät. Viimeinen päivä Iringassa jäljellä. Touhua on riittänyt vaikka muille jaettavaksi, mutta touhu onkin tärkeä osa lähtöä. Kuten esimerkiksi yhden seinän maalaaminen useaan otteeseen. Kyllä, ainakin tällä tyylillä kasvatetut lapset piirtelevät seinään myös Tansaniassa. Ja kun maalia on saatu päälle, he piirtävät uudelleen. Päädyttiin sitten siihen lopputulokseen, että Hilda tulee meidän lähtömme jälkeen maalamaan seinän vielä kertaalleen, niin on suurempi todennäköisyys, että seinä pysyy valkoisena.

Kävimme lasten kanssa tänään myös jakamassa Mapinduzin koululla Talent Show:n rahoilla ostettuja vihkoja. En kirjoita tästä tämän enempää, koska Teemu projektin isänä saa kirjoittaa siitä teille vielä oman versionsa. (Mut ihan vähän vaan ps. oppilaat olivat superiloisia vihkoista ja innostuneita tekemään Talent showta myös ensi vuonna!)

Lisäksi paketti Mwanaishalle pääsi perille, pyörä on myyty ja tilattu leijonapuku on haettu. Kummitytöille on ostettu tuliaisia, hotelleja on varattu ja kuvia teetätetty. Rakkaistakin esineistä on luovuttu (Myrsky antoi itku silmässä rakkaan Yoda-paitansa Hildan pojalle), on tehty hampurilaisia jikon lämmössä tähtitaivaan alla ja kerrottu tarinoita lapsuudesta, on riidelty ja huudettu, on paiskottu ovia ja itketty.

En oikein pysty tajuamaan että lähtö on kohta käsillä. En oikein pysty tajuamaan, miten suuren muutoksen tämä aika on tehnyt meihin kaikkiin. En oikein pysty tajuamaan ettemme saa kaikkea tätä mukaamme. Saamme ehkä vain tärkeimmän.

Kysyin lapsilta, että mitä he ovat täällä Tansaniassa oppineet. Vastauksia tuli monia, mutta yksi erottui äidin korvaan tärkeänä. Myrsky sanoi: ”Mie oon oppinu, että toista ihmistä pitää auttaa aina kun vaan pystyy.”

Itkettää taas.

Pihka vihkonjakopuuhissa (I)