Kilolosta kajahtaa!

Pääsin eilen ainutlaatuiselle elämysmatkalle kuuntelemaan Kilolon vuosittaista kuorosotaa noin tunnin ajomatkan päähän Iringasta. Ja täytyy sanoa että aika sanattomaksi vetää: 26 kuoroa, 9 tuntia. Siinä vaadittiin turnauskestävyyttä niin kuoroilta kuin yleisöltäkin.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että tuohon yhdeksän tunnin nonstoppiin voisi mahtua heikkojakin lenkkejä, mutta ei. Täyttä ilotulitusta afrikkalaisin heimotanssein höystettynä alusta loppuun, ei riitasoinnun riitasointua. Kaikki muu tosin noudatteli tansanialaista epäjärjestystä: kuka tahansa saattoi kesken laulun ja tanssin lompsia keskeltä esimerkiksi vessaan, porukkaa tuli ikkunoista sisään, toinen kuoro saattoi pukea esiintymisvaatteitaan vuorossa olevan porukan edessä niin, ettei yleisö voinut nähdä mitään ja sen semmoista. Ja laulut kajahtivat sen verran kovaa ja korkealta että lapset saivat rauhassa itkeä itkunsa.

Tapasimme kilpailun ainoan tuomarin lounaalla ja ihmettelimme eikö hänen pitäisi olla sisällä tuomaroimassa koko ajan etenevää kilpailua. Hänen vastauksensa oli, että hän suunnilleen tietää kaikki kuorot, koska ne ovat lähialueelta, joten ei hänen tarvitse jokaista esitystä kuunnella. Sitä paitsi pitäähän hänenkin syödä ja levätä. This is Africa.

Uskomattoman hieno kokemus kerrassaan, vaikka sen täydellisyyden katsomisen viehätys ehtikin jo reippaasti laantua pitkän pitkän päivän aikana.

Muuten elämä on taas uomissaan ja aurinko paistaa tänne Afrikka-ahdistuksenkin keskelle. Viime aikoina on jopa kuulunut tässä perheessä seuraavanlaisia kommentteja: ”Jos myö joskus asutaan täällä, niin pääsenkö miekin kansainväliseen kouluun?” ”Jos perustettas tänne ravintola, niin millanen ravintola?” ”Niin ja siihen samaan teatteritilat ja taidegalleria!”. Että ihan kivaa täällä taas on täydellisyyksine kaikkineen.

Täytyyhän koko kylän kuulla.