Hyviä ja huonoja uutisia

Huonot uutiset:

Nyt on kulttuuriin sopeutumisessa saavutettu jonkinmoinen lakipiste. Toisin sanoen päähän ottaa ja rajusti. Kaikilla. Lähes koko ajan.

Aloitetaan vaikka juoksemisesta. Rakas harrastuksemme ei ole täällä niin yksinkertaista kuin kuvittelisi. Suoraan sanottuna täytyy olla vahva ihminen että juoksemista voi Tansaniassa harrastaa.

Sinulle huudetaan, sinulle nauretaan, sinua tullaan tökkimään kuin näyttelyesinettä, vierelläsi juostaan, sinua imitoidaan, bussit pysähtelevät kohdallasi, mzungu-huuteluista nyt puhumattakaan.

Viime lenkillä kolme daladalallista ihmisiä pysähtyi huutelemaan minulle, hammastahnarekka hidasti vauhtiaan juoksuvauhtiini sopivaksi niin että koko liikenne seisoi, eräs mies alkoi minut nähtyään juosta kolmensadan metrin päästä vahvasti juoksua liioitellen ja nauroi sitten kohdallani katketakseen. Niin ja taas puhumattakaan muusta huutelusta.

Lasten huutelu on täällä ainoastaan hyväntahtoista. Ihanaa huomata, ettei täällä ole tukahdutettu lasten luontaista mielenkiintoa erilaisuutta kohtaan. Mutta kun kyse on aikuisista ihmisistä ja tilanne näyttää enemmänkin kiusaamiselta, asiaa on vaikea niellä. Ja miten paljon tätä tapahtuu yliopistollakin… Suomessa asiaa kutsuttaisi rasismiksi.

Koulumaailmassa mättää vähän muukin. Muutamat opettajat ovat erityisen lahjakkaasti laistaneet työstään. Eräskin opettaja päätti aloittaa luennot vasta pääsiäisen jälkeen. No pääsiäinen tuli ja meni ja me vaihtarit päätimme kysellä että onko niitä luentoja. Opettajan vastaus tuli tekstiviestillä: ”I’m on safari, come next week.”

Tänään koulussa opettaja, joka on pitänyt kaksi luentoa oletetusta kymmenestä, lopetti opettamisen puolen välin jälkeen huutaen: ” I stop now this class because I am tired! Yes I’m tired!” ja lähti luokasta ovet paukkuen…
(Totuuden nimessä pitää osalle opettajista kunniaakin antaa, opetus on hyvää ja sitä on riittävästi!)

Väkivalta suututtaa. Naapurissamme asuu ihana tyttö joka saa päivittäin selkäänsä. Muutama päivä sitten Mwanaisha oli taas tehnyt jotain, josta rangaistuksena hän joutui hakemaan monta sankollista vettä ja joka vedenhakureissun jälkeen äiti löi häntä lujaa avokämmenellä naamaan. Mwanaisha itki ja itki ja haki lisää vettä. Yritin kerran mennä kohteliaasti väliin ja seurauksena oli että äiti löi kovempaa. Omillakin lapsilla on tässä aika paljon sulattamista. Tyttö saa varmasti rakkautta kotonakin, mutta olen salaa pitänyt häntä pitkiä aikoja sylissä samalla kun hän opettaa minulle swahilia.

Koko porukka on yhtäkkiä havahtunut myös oman tilan tarpeeseen. Ihan fyysiseen tarpeeseen! Täällä koskettelu on yleistä, toisia pidetään kädestä ihan eri tavalla kuin Suomessa, daladalassa voi nukkua röhnöttää toista vasten täydellä sielulla ja ihmiset tulevat muutenkin joka tilanteessa paljon lähemmäksi kuin Suomessa.

Tokihan tämä kaikki on ollut tuttua koko ajan, mutta kulttuurishokki taitaa olla siinä vaiheessa, että ikävä tuttuja suomalaisia tapoja on kova. Mutta tämäkin vaihe kuuluu pakettiin, eikä pois vaihdettaisi!

Mitäs vielä? No vanhempien yhteinen aika ei ole koskaan ollut näin kortilla, samaisella kortilla oleva vesi tulvii rikkinäisistä putkista luontoon, aamuisin on kylmä, ihmiset kävelevät liian hitaasti, ruoan tulemisessa tyhjässä ravintolassa kestää kaksi tuntia, lapset sairastavat, pyörä on rikki eikä kukaan jaksa sitä korjauttaa, kaupasta ei saa karkkia ja muutenkin ärsyttää kun pitää tätäkin tekstiä liioitella niin vahvasti.

Hyvät uutiset: 

Lämpö (T)

Luonto (P)

Löträys (T)

Voima (T)

Ystävyys (I)