Punaiset banaanit: Habari za safari?

Terveisiä vaan Mikä-mikä-maasta, Jurassic Parkista ja Avarasta luonnosta! Käytiin parin päivän reissulla Ruahan kansallispuistossa, eikä edes tällä käsityskyvyllä voi tajuta että se kaikki oli ihan todellista.

Niin kaunista! Niin uskomatonta! Niin täydellistä! Niin ihanaa! Niin ärsyttävää! Niin huumaavaa!

Kaikki eläimet ja kasvit ovat niin täydellisiä jäntevine hyppyineen ja viivotintarkkoine värityksineen. Luonto hoitaa tehtäviään ja karsii kaikki heikot pois. Meidänkin perheen geenit olisi varmasti tuhottu jo moneen kertaan, jos turvaverkko ei olisi täällä ihmismaailmassa ottamassa kiinni. Esimerkkinä tästä nähtiin heikko kuollut aavikkokettu tiellä, jonka vierellä nakotti samanlainen mutta elävä. Minun mielestäni toinen oli tietysti syömässä kaveriaan, kun lapset tyynesti tulkitsivat isomman olevan suremassa kuolleen kaverinsa vieressä. Voi tätä aikuisen kyynisyyttä…

Kierreltiin useita tunteja molempina päivinä pitkin ja poikin Ruahaa. Välillä maisema oli lähellä savannia, välillä oltiin umpimetsässä. Safariauton kattoikkunasta sisään tuli sellaiset tuoksut, että Inkeriä melkein itketti. Myrsky leikki Indiana Jonesia, Riemu ihastui erityisesti norsuihin ja Pihka ilmoitti toisena päivänä lukevansa Prinsessa-lehteä, kun onhan noita impaloita jo nähty.

Tapahtui safarilla kaikkea jännääkin: Eräs valtava urosnorsu ärsyyntyi ajostamme sen verran, että uhkasi tulla päällemme muutamankin kerran. Eipä siinä voinut muuta kuin ihailla valtavaa eläintä, peruutella pikavauhtia pois tieltä ja odotella, että elefanttiherra päättäisi laskea meidät jatkamaan matkaa. Myös naarasleijona näytteli meille sen verran hampaitaan, että kuski peruutteli rauhallisesti pois. Tunnettiin olomme kyllä todella pieneksi. Kuinka tärkeä tunne!

Yö nukuttiin peltibandassa norsujen keskellä. Inkeri tapansa mukaan heräsi aikaisin aamulla, katseli auringonnousua kuvankauniissa horisontissa ja taas sitä vähän itketti. Mutta se on jo sitten salaisuus.