Sadan euron juustoa

Olen ammatiltani taloudenhoitaja. Työskentelen ulkomaalaisen opiskelijaperheen palveluksessa. Päivittäisiin työtehtäviini kuuluu pyykinpesu, vaatteiden silittäminen, siivoaminen, tiskaaminen ja ruoanlaitto – ja opetan myös isäntäperheelleni hieman äidinkieltäni. Teen työtä kahdeksan tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa. Vapaapäivänäni sunnuntaina käyn kirkossa. Tuntipalkkani on 10 euroa ja kuukaudessa tienaan 2000 euroa. Ulkomaalainen isäntäpariskuntani saa tuloja kotimaansa opiskelijaetuuksista yhteensä noin 65 000 euroa kuukaudessa. Minulla ei olisi varaa sellaiseen asuntoon, jossa isäntäperheeni asuu ja jossa minä työskentelen, he maksavat vuokraa 5400 euroa kuukaudessa. Ei minulla olisi varaa myöskään sellaisiin ruoka-aineksiin, joita he usein ostavat kaupasta. He syövät juustoa, salamimakkaraa, pekonia, jauhelihaa, voita, ulkomailta tuotuja muroja, käyttävät ruoanlaitossa joskus jopa kermaa, juovat kaakaota ja silloin tällöin viiniäkin. Juusto maksaa 100 euroa, samoin pekoni, jauheliha ja voi, makkara 130 euroa, murot ja kaakao maksavat 150 euroa paketilta. Kermalitra sekä viinipullo maksavat molemmat noin 160 euroa. Olen silti iloinen, että he haluavat minun laittavan kotimaalleni tyypillistä ruokaa, josta he kovasti myös pitävät.

                      Itse en ole koskaan käynyt ulkomailla. Isäntäperheeni käy melkein kerran vuodessa ulkomailla lomamatkalla. Opiskelijoinakin he saavat säästettyä sen verran rahaa, että se on mahdollista. He olivat kuulemma saaneet halvat lennot tänne. He olivat viideltä hengeltä maksaneet yhdensuuntaisesta matkasta 32 000 euroa, eli saman verran kuin minun 16 kuukauden palkkani. Ennen kuin he tulivat kotikaupunkiini, he olivat muun muassa yöpyneet kaksi yötä pääkaupungissa hienossa hotellissa, jossa huone oli yhdeltä yöltä maksanut 2700 euroa – mahtoi se olla hieno hotelli! Nyt he ovat joutuneet tänne uuteen kotiinsa ostamaan kaikenlaisia keittiö-, ruokailu- ynnä muita tarvikkeita. He ovat tottuneet syömään uuniruokia, joten he halusivat ostaa sähköuunin. Se oli maksanut 3000 euroa. He hankkivat myös sellaisen välineen, jolla voi suodattaa hanavettä juomakelpoiseksi, se oli maksanut 800 euroa. Myös polkupyörän he olivat ostaneet ja lastenrattaat, joista jo seuraavana päivänä pyörät putoilivat pois. Pyörä oli käytetty ja oli maksanut 1200 euroa. Kotimaassani äidit kantavat lapsiaan kankaan sisällä selässään, sillä meillä ei ole varaa maksaa rattaista – ja vieläpä huonolaatuisista – tuhatta euroa. Perheen isä toi kotiin myös kaksi muovista puutarhatuolia ja pöydän, jotka hän oli saanut 450 eurolla. He käyttävät näitä tavaroita viisi kuukautta, jonka jälkeen he kai antavat ne pois, kun lähtevät takaisin kotimaahansa.

                      Työnantajani tykkäävät ottaa myös valokuvia hienolla kamerallaan, jossa on monia sellaisia irrotettavia osia ja he aina katselevat niitä tietokoneeltaan. Sellainen kamera erilaisine osineen maksaa 46 000 euroa. Minun pitäisi laittaa kaikki kahden vuoden tuloni säästöön, jos haluaisin hankkia samanlaisen kameran. Maassa, josta isäntäperheeni tulee, palkat ja tavarat ovat lähes kolmekymmenkertaisia kotimaani vastaaviin nähden. Minulle maksetaan sentään erittäin hyvin, läheskään kaikki taloudenhoitajat eivät tienaa yhtä paljon kuin minä.