Hae tästä blogista

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Epilogi

Tämä on viimeinen blogipäivitys. Olemme takaisin Suomessa rakkaiden ympäröimänä ja keskellä pahaa kulttuurishokkia. Matkamme on ollut elämää muuttava.


Riemu:

Inkeri: Mikä oli mukavinta Tansaniassa?
Riemu: Myö ollaan äiti Suomessa. Eiku myö ollaan Lontoossa! Ollaanko myö Lontoossa?
Inkeri: Mut mitä sie muistat Tansaniasta? Muistatko Hildan?
Riemu: Muistan. Ja norsuja. Mut myö ollaan Suomessa.
Inkeri: No oliko siulla kivaa Tansaniassa?
Riemu: Oli. Mut myö ollaan Lontoossa.


Pihka:

Miulle jäi mieleen safarilla banda missä nukuttiin ja norsu sen ulkopuolella. Siellä kaikki oli tummaihoisia, myös Hilda. Kurjinta oli malaria, miulla oli kaks. Mukavinta siellä oli Mwanaisha, Leija ja Saamo. Mie leikin siellä paljon ja annoin sit melkein kaikki miun lelut köyhille lapsille, koska ne oli niin köyhiä, että niillä ei ollu leluja. Mulle tullee ikävä ettei täällä oo mittään jotka puhhuu swahilia, mutta voinhan mie opettaa niille! Mulle jäi mieleen myös kirahvit ja norsut. Ja leijonat kun ne söi kirahvia. Hildan kodissa ei ollu tauluja. Miulla on ikävä Tansaniaa. Mut papaijasta mie en tykänny.


Myrsky:

Parasta Tansaniassa oli norsut ja leijonat ja sen semmoset ja tietysti hedelmät. Tansania on tosi erilainen kun siellä on joka paikassa kauppoja ja ne on hirmu pieniä. Siellä on tosi paljon köyhiä ihmisiä ja niitä on tärkeetä auttaa, vaikka mie säästinkin kaikki legot enkä antanu niitä pois. Hilda jäi myös mieleen, se oli meidän kodinhoitaja: se teki mehuja ja ruokaa ja pesi pyykit ja nauro paljon. Mie opin siellä uimaan ja lukemaan. Ugali oli joskus musta pahhaa, mut pavuista sai proteiinia, ne oli hyviä. Tylsää oli myös se, että siellä oli pelkkiä toffeita, eikä niillä lapsilla ollu rahhaa ees ostaa niitä. Miusta on kivvaa olla nyt Suomessa.

Teemu:

Jotakin vaikeaselkoista siinä on, mikä Tansanian ihanuudesta takaraivossa muistuttelee. Ehkä se oli ilmasto tai sittenkin ne hymyt ja löysät, mutta ystävälliset kädenpuristukset. Ja varmaankin se ilahdus kasvoilla, kun valkoihoinen puhuu swahilia. Tai se, että ystävystyy kodinhoitajan kanssa ja voi auttaa häntä tulevaisuuden suhteen ja askeleen lähemmäksi pitkäaikaista haavetta, omaa taloa. On siinä kai sitäkin, että horisontti laajenee valtavasti tällaisen kokemuksen jälkeen. Ja luultavasti sitäkin, että voi tarjota lapsilleen elämyksen, joka ohjaa heitä suvaitsevaisuuden, oppimisen ja kulttuurienvälisen ymmärryksen tielle. Kaipa siinä sitäkin on, että vieraan kansan keskellä ehkä parhaiten löytää oman identiteetin rakennuspalikoita. Vaikea sanoa. Kysykää viiden vuoden päästä.

Inkeri:

Sitä muutosta, minkä reissumme teki meissä, ainakin minussa, ei voi sanoin kuvailla. Mietinkin ääneen, että tämän jälkeen minun on keksittävä elämälleni tarkoitus. Elämä ei voi jatkua samanlaisena. Eli ei mitään pikkujuttuja.

Kulkiessani viimeisenä päivänä Iringassa kotoa koululle katsoin ympärilleni tarkkaan. Roskia, nauravia naisia, likaisia lapsia, vinoja hökkeleitä, jikossa hautuvia keitoksia ja hitaasti käveleviä ihmisiä. Joka puolella elämä oli siinä ja nyt. Minäkin olin siinä ja nautin ja elin joka askeleeni. Minulla ei ollut kiire minnekään.



Lystikkäiden Laasosten on aika suunnata eteenpäin, kohti suomalaista arkea, vaikka se ei tällä hetkellä kovin omalta tunnukaan.

Myö haluttas kiittää kaikki kun saatiin jakaa tämä kokemus teidän kanssa. Mut meillä olis vielä yksi pyyntö: lahjoita muutama euro johonkin haluamaasi hyväntekeväisyyskohteeseen esimerkiksi näiden sivujen kautta:

www.kua.fi http://www.unicef.fi/lahjoita-afrikan-sarven-katastrofi

Ja vaikka nämä lahjoitukset eivät ole kuin pisara meressä, ne ovat kuitenkin niitä elämänpisaroita.

Asante sana! Tutarudi siku nyingine!

Inkeri, Teemu, Myrsky, Pihka ja Riemu